Unohdettu Alkkian neuvostosotavankien hautausmaa, алккиа кладбище советских военнопленных, самое забытое место на земле

"Позволь, забыть, простить, любить"

Tie Parkanosta Alkkian kautta Karviaan. Mäntykankaita ja soita. Hyvä tie. Ei vastaantulijoita. Viitta metsätielle matkan puolivälissä kiinnittää huomion: "Neuvostovankien hautausmaa". Jarrutan, teen uukkarin ja päätän poiketa.

Ei se ollutkaan aivan vieressä.Soratietä jatkuu kilometri kaksi. Ajattelen jo kääntyä takaisin. Vajaan kolmen kilometrin päässä tulee risteys jossa uusi viitta vasemmalle. Heti sen perään puinen viitta epäselvin tekstein osoittamassa suolle.

Seuraavaksi tarjotataan pitkospuita. Tämä ei ollutkaan mikään esteetön reitti sotainvalideille ja liikuntavammaisille. Tässä vaiheessa kovasti kiinnostaisi, kuinka monta kilometriä vielä. No, katsotaan. Parkkeeraan auton ja painun polulle.

Matka jatkuu läpi kankaiden ja soiden. Aluksi pitkospuita, sitten keltaisin tolpin merkittyä polkua.

Noin kilometrin patikoinnin jälkeen näkyy viimein muutaman aarin aidattu alue, jonka keskellä muistokivi ja  taulu, johon kirjoitettu haudattujen nimet.

Selvitän googlesta, että Alkkian varavankila perustettin vuonna 1935 Alkkiannevalle. Talvisodan aikana siellä oli jopa 1000 sotavankia. Sotavankileirillä rakennettiin vankityövoimalla varsinaiset vankilan rakennukset, maanteitä, yli 200 erilaista rakennusta sekä raivautettiin suota, metsiä ja peltoja yli 600 hehtaaria - ojia ja viemäreitä kaivettiin yli 700 kilometriä. Olot olivat surkeat. Ruokaa vähän. Taudit jylläsivät. Vankien kuolleisuus oli suurta.

Muistokiveen on kirjoitettu suomeksi ja venäjäksi että paikalle on haudattu 269 neuvostosotavankia. Vieressä olevassa taulussa on haudattujen syntymä- ja kuolinajat.

Harva täällä enää käy. Harva osaa tänne. Harva muistaa.

Joskus näitäkin nuoria joku äiti on kantanut rinnoillaan, uskonut, toivonut, rukoillut, odottanut kotiin, pelännyt pahinta. Näiden poikien unelmat eivät koskaan  toteutuneet. Ne päättyivät Suomessa Alkkian soilla.

"Идут белые снеги,
как по нитке скользя...
Жить и жить бы на свете,
но, наверно, нельзя."

Жди меня, и я вернусь…

Жди меня, и я вернусь.

Только очень жди,

Жди, когда наводят грусть

Желтые дожди,

Жди, когда снега метут,

Жди, когда жара,

Жди, когда других не ждут,

Позабыв вчера.

Жди, когда из дальних мест

Писем не придет,

Жди, когда уж надоест

Всем, кто вместе ждет.

Константин Симонов

Odota minua kunnes palajan

Vain kovasti odota

Odota surua

syksyistä sadetta

Odota lunta

auringon paahdetta

Odota vaikka muut unohtaa

Unohda eilinen

minua unohtaa et saa

Vaikka kirjeet loppuu

ja muut luovuttaa

Odota minua

Odota minua

kunnes palajan 

©Tapio Niemi